Lapset ovat aina hämmästyttäneet minua rajattomalla mielikuvituksellaan. Anna heille pahvilaatikko, ja siitä tulee avaruusalus, linna tai syvänmeren -sukellusvene. Heidän mielensä ei rajoita se, mikä jokin on, vaan se, mitä se voisi olla.
Katselin äskettäin järjestetyillä paikkakuntamessuilla ryhmän lapsia kerääntyvän pöydän ympärille, joka oli peitetty arkipäivän esineillä-muovipulloilla, kuminauhalla, paperiliittimillä ja kangaspalalla. Ei ollut ohjeita, ei sääntöjä, vain kehotus: "Tee jotain uutta." Jotkut lapset alkoivat rakentaa siltoja ja torneja. Toiset tekivät soittimia, jotka vinkuvat ja helisivät. Eräs pari keksi pelin liikkuvilla osilla, jota kukaan ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Minuun ei vaikuttanut pelkästään heidän luomansa asiat, vaan tapa, jolla he työskentelivät yhdessä. He jakoivat ideoita, vaihtoivat materiaaleja ja juhlivat jokaista pientä menestystä. Jokainen virhe kohtasi naurua ja uutta yritystä. Huoneen energia oli sähköistä, ja sitä ruokkii uteliaisuus ja löytämisen jännitys.
Nämä nuoret tekijät muistuttivat minua siitä, että keksintö ei ole vain sitä, että keksitään jotain, jota ei ole ennen nähty. Kyse on maailman näkemisestä uusin silmin, tavallisten esineiden muuttamisesta poikkeuksellisiksi mahdollisuuksiksi. Heidän suuria unelmiaan eivät rajoita kokemus tai odotukset, vaan niiden voimanlähteenä on usko, että kaikki on mahdollista.
Aikuisina unohdamme joskus kuinka unelmoida niin vapaasti. Katsellessani näitä lapsia keksimään tajusin, että tärkein asia, jonka voimme tehdä, on antaa heille tilaa, rohkaisua ja muutamia yksinkertaisia työkaluja. Loput he luovat itse-yhden valtavan idean kerrallaan.
